Toivoisin, että olisi jo kerrottavaa, mutta ihan vielä ei ole... Olen lähinnä ilolla lukenut lehdistä muutamien itsellisten äitien kokemuksia ja mielessäni kuvitellut pian kuuluvani siihen joukkoon. Itse olen jonoissa vielä tuntemattoman ajan, joka asian henkilökohtaisen tärkeyden vuoksi tuntuu jo nyt pit-käl-tä. Ehkä koska oma ajatusprosessini ennen hoitoihin ja jonoihin hakeutumista kesti jo useamman vuoden. Kävin jo lääkäriä ennakoivissa labroissa ja kaikki oli niissä kunnossa. Olen myös hankkinut itselleni apua painonhallintaan. Normaalipaino on eduksi hoitojen alkaessa, mutta en aio ottaa siitä uskomatonta stressiä, vaan lähinnä otan perusteellisesti selvää kuinka voisin tehdä lisää pieniä hyviä muutoksia elämäntapoihini.
Enpä edes muista kuinka usein lapset ja aikuiset ovat kysyneet olenko raskaana, onko lapsia, haluanko ja miksi ei ole. Noista aina niin yllättävistä kysymyksistä tulee hämmennys. Niitä on helppo kysyä mutta kun vastaus syineen ei ole se odotettu (että perheellisyys yhdistäisi), tuntuu hankalalle näyttää saati purkaa lapsettomuuden surua, jota joissain tapauksissa tuikituntematon kysyjä ei mitenkään ole valmistautunut kuuntelemaan. Toisaalta ehkä kysymysvirta kertoo myös siitä mielikuvasta, että minuun henkilönä voidaan herkästi liittää äitiys, että kuitenkin olen äidillinen lapseton. Minulle on jopa sanottu niinkin ihanasti, että olisitpa minun äiti.
